Kiviä kengissä

Älynväläys

2009-09-15T15:58:00.004+03:00

Greg Kinnear (Elämä on ihanaa, Little Miss Sunshine) tekee mielestäni hienon roolityön elokuvassa Flash of Genius (2008), muuten elokuva jää hiukan vaisuksi. Myöskään Lauren Grahamin (tv-sarjasta Gilmoren tytöt) tasainen, vaikkakin vakuuttava suoritus ei auta. Kinnear näyttelee tosielämän Bob Kearnsia, jonka keksimää tuulilasinpyyhkijää jättiyhtiö käytti siekailematta (ja korvauksitta) hyväksi, kunnes keksijä Kearns ryhtyi taistoon. Ei liene ainoa tapaus laatuaan. Henkilökohtaiset menetykset olivat suuret.

Torinoa ja tormenttia

2009-08-21T13:22:00.004+03:00

Clint Eastwoodin viimeisimmässä elokuvassa Gran Torino Eastwood murisee ja ärhentelee kuin jokin animaatioelokuvan hirviö, mutta antaa lopulta mukavasti tilaa vastanäyttelijöilleen. Myös aihepiiri on ajankohtainen, rasismi ja jengit Amerikassa (ongelma on tietysti maailmanlaajuinen). Tämän jo sävymaailmaltaankin synkeän filtterin läpi kuvatun elokuvan haluan nähdä uudestaan.

Niityllä

2009-08-20T11:59:00.002+03:00

Mökkilomalla sain päätökseen seuraavan: Anne B. Radge: Vihreät niityt, joka on trilogian (Berliininpoppelit, Erakkoravut) viimeinen osa. Ei mielestäni ihan yhtä koskettava ja tiivistunnelmainen kuin Radgen edelliset teokset, mutta hyvää luettavaa. Trilogian lukeminen kannattaa aloittaa Berliininpoppeleista, ehdottomasti. Mainiot henkilöhahmot.

Vapaassa pudotuksessa

2009-08-12T12:03:00.004+03:00

Leif GW Perssonin Lidamurhan jälkeen luin Perssonin Putoaa vapaasti kuin unessa (alkup. 2007), joka kertoo fiktiivisen salaisen tutkintaryhmän työskentelystä Olof Palmen murhan kimpussa. Illuusio siitä, että pääsi rikoskomisarioiden muassa tutkailemaan kuuluisan murhan "papereita" kutkutti lukiessa. Teoksen alkupuolella tutustutaan Keskusrikospoliisin päällikköön Lars Martin Johanssoniin, mutta noin kirjan puolessa välissä tilaa alkaa (jälleen) saada Lindamurhasta tuttu rikoskomisario Bäckström. Bäckström on siirretty löytötavaratoimistoon ja hänen epäkelpoisuuttaan poliisina (ja kansalaisena ylipäätään) alleviivataan mielestäni liikaa, hän on fiktiivisenäkin tyyppinä aivan liian vihainen ja räävitön. Kertakaikkisen epämiellyttävä.

Etenkin kirjan toiminnallinen loppuosa hätkähdytti, mieleen tuli myös Patricia Cornwallin tapa kirjoittaa: alku on henkilöhahmojen luotausta ja tapahtumien alkusoittoa, lopussa rytisee hollywoodmaiseen tapaan. Persson on ilmeisesti sekoittanut toden ja fiktion pakkaa runsaalla kädellä, ja ainakin minussa se sai aikaan sen, etten usko tietäväni Palmen murhasta oikeastaan mitään. Enkä kyllä tiennyt alunperinkään.

Luin Putoaa vapaasti kuin unessa-kirjan heti Lindamurhan perään, mutta en pitänyt tästä läheskään yhtä paljon kuin Lindamurhasta, jota luin lumoutuneena. Joka tapauksessa se sai minut kiinnostumaan Ruotsin pääministerin murhasta, googletin melkoisesti, ja kiinnostuksen herättäminenhän on yksi kirjallisuuden "tehtävistä". Putoaa vapaasti kuin unessa on päätösteos trilogiaan.

Lindamurha

2009-08-05T10:51:00.001+03:00

Lindamurha (Linda - som i Lindamordet, Persson 2005; suom. Kari Koski, Bazar Kustannus Oy, 2006) on ensimmäinen Leif GW Perssonin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Lindamurha kertoo nuoren ruotsalaisen poliisiksi opiskelevan naisen murhasta ja poliiseista, jotka tutkivat rikosta. Persson paneutuu pikkutarkasti siihen mitä poliisi tekee ja näkee ja kuulee, sen jälkeen kun rikos on havaittu.

Henkilökaarti on mittava, mutta kirjan päätähdeksi nousee poliisipiireissä hankalana tyyppinä tunnettu rikoskomisario Evert Bäckström, joka syystä tai toisesta lähetetään Växjöhön johtamaan murhan tutkimuksia. Bäckströmin maailma on jokseenkin kapeutunut ja hänen ruokaa ja juomaa kaipaava hahmonsa ravaa rikospaikan, toimiston, ravintolan ja hotellihuoneen väliä.

Rikoskomisario Bäckström on katkera mies, mutta hän ei luultavasti tunnista katkeruutta itsessään. Bäckströmin jatkuva sisäinen, räävittömän kirveltävä monologi on kirjan herkullisinta antia kaikessa koomisuudessaan ja säälittävyydessään, etenkin kun nämä Bäckströmin todemmat ajatukset on yleensä kirjattu heti sen perään mitä hän on juuri ääneen sanonut. Oikeassa elämässä Perssonin antisankarin tapainen sovinistinen jne. tuttavuus ei olisi lainkaan huvittava.

Persson esittelee Bäckströmin näin:

"Bäckstöm oli lyhyt, lihava ja primitiivinen, mutta tarvittaessa hän pystyi olemaan sekä ovela että pitkävihainen. Itse asiassa hän piti itseään fiksuna miehenä parhaassa iässä. Vapaana ja sitoutumattomana miehenä, joka piti enemmän rauhallisesta kaupunkielämästä, ja koska tarpeeksi moni houkutteleva ja kevyesti pukeutunut daami näytti oleva asiasta samaa mieltä, ei ollut todellakaan mitään syytä valittaa.--- "

Murhan muita tutkijoita ovat ahdistunut ja tunnollinen Jan Levin, järkevä Anna Holt ja nuori, nerokas Lisa Mattei. Kiinnostavaa kyllä, Perssonin henkilöhahmot "nousevat ja laskevat" kirjassa hiukan arvaamattomasti, kuin radoillaan liikkuvat hahmot tivolin ampumakojussa.

Persson esittää ruotsalaisen poliisin suurelta osin melko koomisessa ja synkässä valossa. Paikoin ei olla kaukana farssista. Luulen kuitenkin, että vastaavanlaisia tyyppejä löytyy useimmista ammattikunnista - tai että niitä voi todentuntuisesti upottaa lähes minkä tahansa ammattikunnan raameihin, fiktion merkeissä. Myös media ja mediasirkukseen osallistuvat kansalaiset (epäillyt, todistajat ja muut) Persson nostaa "narulle kuivumaan".

Kirja on omistettu Maj Sjöwallille ja Per Wahlöölle, mutta Perssonin teos on ruotsalaisen kirjailijapariskunnan klassikkodekkareita huomattavasti karkeampi ja ronskimpi.

Lindamurha/Roihan kirja/YLE
Leif GW Perssonin kotisivut (ruotsiksi)